Suvi Ahola
kirjoittaa hienosti vanhuudesta ja menettämisestä Helsingin Sanomien
Lauantaiesseessä tänään 20.12.2014.
Hän lainaa yhdysvaltalaista toimittajaa ja kirjailijaa Roger Angellia, 94, joka viime talvena
kirjoitti The New Yorker –lehteen
esseen ”Tämä vanha mies”.
”Angell arvelee, ettei elävillä ja kuolleilla ole enää
suurta eroa hänen elämässään. Carol-vaimon
kuoltua syöpään tämä jäi liki vuodeksi leijumaan lesken huoneisiin, lämpönä tai
varjona, rakastavana läsnäolona.
”Ja milloin tahansa, arvaamatta, joku muukin läheinen
vainaja saattaa sukeltaa muistoista esiin ja tuoda tullessaan ison kimpaleen
omaa mennyttä elämää, värejä, hajuja ja tarkkoja repliikkejä myöten.”
Juuri tuollaista koin pari päivää sitten, kun viime hetkillä
sain HelMetin Kaupunkipajan avulla pelastetuksi vanhoja VHS-nauhoituksia ja muunnettua ne DVD-levylle käyvään digitaaliseen muotoon.
Vanhat omalla videokameralla otetut horjuvat otokset
lapsista, lapsenlapsista, ystävistä, juhlista, oleilusta aiheuttivat
mullistavia tunnemyrskyjä, jotka yllättivät minut syvällä voimallaan.
Myös vainajat heräsivät henkiin lämpöä ja ystävyyttä huokuen.
Kokemuksesta kehotan sinua pitämään huolellisesti tallessa
ja kunnossa muistojesi välikappaleita, kirjeitä, valokuvia, videoita, pieniä
esineitä. Nyt minäkin sen opin, osin liian myöhään, mutta en sentään aivan
liian myöhään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti