”Virallisesti
köyhiksi luokiteltujen perheiden lapsia oli Suomessa vuonna 2009
kolminkertainen määrä verrattuna vuoteen 1995.”
Näin
muistuttaa Leif Salmén esseessään Kohti mannermaata.
Salmén
käy esseessään kriittisesti läpi Euroopan talouden vaiheita toisesta
maailmansodasta alkaen. Hän toteaa mm. että
tänä päivänä näyttää yhtä hämmästyttävältä kuin itsestään selvältä, että
maailmansota ratkesi Saksan hyväksi. Se oli ”yllättävä ja odottamaton siunaus
maalle, joka toukokuussa 1945 piti kohtalonaan elämää raunioiden keskellä”.
”Rikkaiden
sosialismi” (Nobel-palkitun taloustieteilijä Joseph Stiglizin ilmaus) on ollut
osatekijänä, kun Eurooppa on vajonnut yhä kurjempaan taloudelliseen tilaan.
Julkisen sektorin veropohjaa kutistettiin ja kutistetaan edelleen. Samalla
keinot sosiaalivaltion ylläpitämiseksi katoavat. Kärsimään joutuvat kaikki
kansalaiset, jotka ovat jollakin tavoin riippuvaisia sosiaalisista
tulonsiirroista – ennen kaikkea työttömät, sairaat ja vammaiset, syrjäytyneet
ja köyhät eläkeläiset, Suomessa erityisesti vielä yksinhuoltajat ja
lapsiperheet. He kaikki ovat yhteiskunnan ”jäteongelma” (Zygmunt Baumanin
termi).
Salménin
näkemykset Euroopan ja Suomen vaiheista ja muutosten taustoista ovat
hätkähdyttävän teräviä. Hänen ajatuksensa saavat ymmärtämään, miten vaarallinen
ja tuskallinen EU-johtoinen hallinnon ja talouden tiivistyminen voi olla.
Samalla
kun elintaso on selkeästi noussut entisissä itäblokin maissa, eriarvoisuus ja
taloudellinen epätasa-arvo ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia – myös Suomessa.
Kansalaisten mahdollisuus kontrolloida hallitsevaa eliittiä ja sen tavoitteita
on vähentynyt olemattomiin myös ns. demokratioissa.
